TEKSTI JA KUVAT: Rita Tuohimaa

”Isoa kivilohkaretta peittää siellä täällä sammaletta ja pinnan pienissä raoissa sekä vertikaalimaisissa listoissa lepää kuivuneita neulasia. Kevyesti puhallan hiekatkin pois. Katseeni hapuilee kiven pintaa etsien reittiä ylös. Otteita käsille ja kengän kärjille alkaa hahmottumaan. Istahdan lohkareen juurelle crashpädille*.”

Olen Rita ja kiipeilyn muoto boulderointi ilmestyi elämääni 32 -vuotiaana vuonna 2017. Taisi käydä suht’ perinteisesti eli tutustuin mieheen, joka kiipesi ja joka vei minut ensimmäisen kerran boulderhallille. Mies lähti, mutta kiipeily jäi. Onneksi, sillä kiipeily käänsi elämäni takaisin siihen suuntaan millainen se oli lapsena – seikkailuja, leikkiä ja rauhoittumista metsissä. Kiipeily palautti elämääni luontoyhteyden. Mutta ennen kuin menin täysin metsään, niin nuo muoviotteita täynnä olevat kaupalliset hallit olivat se alkukipinä. 

Vastuullinen kiipeily-yhteisö

boulderointi-ulkona1

Kunnioitan valtavasti kiipeilyn kehittäjiä; myös heitä, jotka perustivat ensimmäiset kaikille avoinna olevat hallit; heitä kohtaan, jotka tekevät halleihin toista hienompia reittejä; heitä kohtaan, jotka käyttävät lukemattomia tunteja etsien ulkoreittejä, putsaten niitä ja lopulta avaavat muille timanttejaan kiivettäväksi sekä heitä kohtaan, jotka neuvottelevat maanomistajien kanssa, jotta saamme heidän omistamien maa-alueiden läpi kulkea kiipeämään.

Kiipeilyn yhteisöön mahtuu persoonia siinä missä muissakin yhteisössä, ja silti yhteisöllä on vahva moraalinen tahto vaalia luontoa, lohkareita ja kallioita sekä säilyttää ystävällinen suhde maanomistajiin. Kuten kunnon eränkävijät, eivät kiipeilijätkään saa jättää mitään jälkeensä. Meillä on vastuu huomioida missä liikumme, mihin parkkeeraamme ja missä kiipeämme. Vastuu on pyhittää pesimisrauha linnuille. Meillä on vastuu kantaa kortemme kekoon suojellaksemme luontoa, ja kantaa muidenkin roskat pois. Yhteisö kyllä muistuttaa heitä, jotka eivät jostain syystä niin tee. 

Oppimatkalla Ranskan boulderointimekassa

Oma tieni vei vuoden kiipeämisen jälkeen Ranskaan, globaaliin boulderointimekkaan, Fontainebleaun metsään, tuttavallisemmin Fontsuun. Muutin tuonne ihmeelliseen, 25 000 hehtaarin metsään, joka on täynnä tuhansia hiekkakivilohkareita, isoja tammipuita, loputtomia polkuja ja uskomattomia maisemia sekä pieniä ja suloisia kyliä patonkiloineen. 

Fontsussa ulkoboulderointi opetti kuinka kivi kertoo miten liikkua, miten painoa siirretään, mitkä ovat omat rajani, mutta myös oman kyvykkyyteni. Välillä kiven hohkaama kylmyys saa raajatkin tärisemään. Välillä joutuu lysähtämään polvilleen ja nielemään kiukun, ja joskus ne kengätkin lentää. Välillä kiipeily sujuu kuin tanssi, jossa kaikki muu ympärillä unohtuu: keho liikkuu kuin itsestään ja tuntee vain kiven tekstuurin – oli se sitten Suomen karheaa tai terävää graniittia, Ranskan santapaperimaista hiekkakiveä tai Espanjan kalkkikiven moninaisia muotoja. 

Kiipeily opettaa kuuntelemaan kehoa ja mieltä

nainen-vuorilla

Kiipeily on minulle intiimiä ja jotenkin henkilökohtaista. Tunteiden kirjo on aina läsnä: rohkeus, pelko, jännitys, odotus, ilo, turhautuminen, nolous, riemu, yhteisöllisyys – tässä vain muutama. Kiipeilyn tuomat erilaiset nyanssit ovat opettaneet eniten sitä kuka minä olen. Myös olen oppinut elämään sen kanssa, että läheskään joka kerta ei tule sendejä, eli en pääse reittiä.  Ja toinen on se, että minun ei tarvitse olla kova kiipeämään, jotta voin lukeutua kiipeilijäksi.

Minun ei tarvitse toistuvasti tehdä uutta ennätystäni tai ylittää rajojani. Voin vain nauttia kiipeilystä sillä tasolla, joka on itselle juuri ok.

Ehkä siksi itselle on kovin tärkeää keiden kanssa kiipeän, sillä tuolloin olen auki ja osaltaan myös haavoittuvainen. Kiipeilyssä kuitenkin annan peliin tahtoni, tavoitteeni, lujan yrittämisen ja alttiuden epäonnistua. Vaikka se on minun prosessi, niin vääränlainen seura voi olla lannistava. 

Sen olen huomannut myös, että toisinaan jos mielellä on ollut kuormaa, niin yleensä silloin ei kiipeily minulla toimi. Niin kuin keho, tarvitsee henkinen puoli myös lepoa. Ja silti joskus kiipeilykavereiden innostus ja riemu voittaa väsyneen mielen heidän puolelle. Yhteisön tuki, luottamus, solidaarisuus, tekniikkaneuvot, myötäilo ja kannustus – kaikki vaikuttavat kokemukseen ja parhaiden kiipeilyhetkien jakamiseen.  

Meitä kiipeilijöitä on joka maailman kolkassa, ja jaamme saman intohimon, joka on enemmän kuin liikuntaa. Siksi välillä unohdamme sen kuormittavan puolen kehoon. Vaikka lajina kiipeily kuuluu yksilölajin pariin, niin olemme riippuvaisia toinen toisistamme sillä spottaus, varmistaminen, apu, neuvo, rohkaisut – ne kaikki ovat läsnä. Olemme riippuvaisia säästä ja luonnosta. Hiekkakivi on varsinkin sateella hauras ja kuumina päivinä kitka heikkenee kaikista kivilajeista. Jääkiipeily ja alppikiipeily ovat oma lukunsa. 

Arvojen mukaista elämää luonnon äärellä

Kiipeily on minulle liikkumisen taidetta ja rikasta seikkailua mielen ja kehon harmoniseen yhteiseloon. Minulle kiipeily on myös suurimmaksi osaksi vapautta, sillä meillä kaikilla on vapaus valita juuri ne kivet ja reitit, jotka ovat itselle mieluisia; meillä on vapaus kiivetä juuri itselle ominaiseen tapaan; ja vapaus olla menemättä koskaan ulkokiville tai sisäotteille. Meillä on vapaus unelmoida ja elää kiipeilyä juuri siten miten haluamme. Kuitenkaan vapaus ei ole minulle yksipuolinen luontohyöty nautintojen ja halun nimissä, vaan samalla se on kasvattanut tietoisuuttani ympäristön ja luonnon moninaisuudesta sekä sen herkkyydestä haavoittua. 

koiran-kanssa-vaelluksella
paku-elämää

Vaikka asun jälleen tämän kesän retkeilyautossani ja vapauden tunne on sanoin kuvaamaton, niin pyrin siihen, että elän arvojeni mukaisesti kunnioittaen luontoa, käyttäen paikallisia palveluja ja ehdottomasti koitan välttää turhia dieselkatkuisia etappeja. Usein valitsen ”base campini” pakulle kansallispuistojen, luontopolkujen tai palveluiden läheltä. Viihdyn myös vain koirani kanssa metsissä samoillen. Ensimmäisten vuosien fanaattinen kiipeilyinto on tasaantunut seesteisempään rytmiin, ja olen saanut tilaa elpymiselle vain olemalla luonnon ympäröimänä. 

” Hengitän syvään sisään ja rauhallisesti annan ilman virrata suun kautta ylös rentouttaen kehoni. Keskittyneempi hengitys, jalat ja sormet alkuotteille, pingotan kehoni päästä varpaisiin ja aloitan kiipeämisen liike liikkeeltä, ote otteelta, hengitys hengitykseltä. ” 

Ritan ja söpöliini koiran Väinön eloa voit seuraa Instagram-tililtä: @rita_nosensetoclimb 

*crashpad on ulkoboulderoinnissa käytetty patja putoamiseen

Lisää tietoa kiipeilystä: 

Suomen kiipeilyliitto SKIL ry  

Kuuntele myös kiipeilyn aloittamisesta Oisko Betaa -podcast, jonka perustamisen takana Rita on ollut yhdessä Julian ja Monican kanssa. Nimi podille löytyi kiipeilysanastosta; koska kiipeilyssä kysytään usein ”oisko betaa”, eli tietoa miten reitti kiivetään. Tätä nykyä podcastia jatkavat kahdestaan Julia ja Monica. 

Liity tai katso jälkikäteen tallenne Kiipeilyurheilijoiden 10-vuotisjuhlaseminaarista, jossa haastatteluja ja puheenvuoroja Suomen kiipeily-yhteisöltä