Oli helmikuun loppu Innsbruckissa. Istuin työpöytäni ääressä ja selailin karttaa, etsien lähialueilta hiihtokohteita, joihin pääsisi helposti pyörällä. Talvi Itävallan Alpeilla oli ollut huonoin miesmuistiin – loputtoman puuterilumen sijaan rinteet olivat täynnä ruohoa ja mutaa.

Normaalisti tähän aikaan vuodesta olimme liian uppoutuneita nauttimaan lumisista laskupäivistä ehtiäksemme edes harkita pyöräilyä – siihenhän olisi koko kesä aikaa. Mutta tämä vuosi oli toisenlainen. Oli aika ottaa selvää, voisiko retkipyöräilyn ja lumilautailun yhdistäminen todella toimia – ja olla jopa nautittavaa.

”Me oikeasti tehdään tää!” Malva hihkaisi, kun hyppäsimme pyöriemme selkään Innsbruckissa.
”Pyörä tärisee ihan hulluna. Onko tää normaalia?” kysyin hermostuneena, vaikka olimme polkeneet vasta 500 metriä. Sami rauhoitteli, että siihen tottuisi viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsisimme perille – Dolomiiteille.

Tuo upea vuoristo jyrkkine huippuineen oli vain muutaman sadan kilometrin päässä, juuri sopiva matka pyörällä kuljettavaksi. Ainoa kysymys kuului: oliko yhdeksän päivän pyöräily-ja laskureissu Innsbruckista Lago di Gardalle Dolomiittien halki oikeasti realistinen ajatus?

”Ensimmäinen kerta, kun poljetaan ylös hiihtovaellukselle,” puuskahdin, kun kapusimme kohti ensimmäistä laskupaikkaamme. Tänä talvena lumiraja oli tavallistakin ylempänä, noin 1000–1500 metrissä. Normaalisti ajaisimme autolla lumirajalle ja lähtisimme siitä suoraan liikkeelle, mutta ei tällä kertaa. Nyt meidän piti ensin kivuta pyörillä 600 nousumetriä kylästä ennen kuin vaihdoimme suksiin ja splitboardeihin ja nousimme loput 750 metriä lihasvoimin.

Pyörät olivat lastattu täyteen: suksia, lautoja, monoja, reppuja, sauvoja, nousukarvoja, vaatteita, jäärautoja ja makuupusseja – kaikki kiinnitettynä lukemattomilla remmeillä.

”Ainakin keho on jo valmiiksi lämmin, kun hiihto alkaa,” Malva virnisti.

Lunta alkoi vihdoin ripotella taivaalta, ja toiveet pehmeistä käännöksistä heräsivät. Puiden oksat ja talojen katot olivat saaneet ohuen valkoisen hunnun, ja koko kylä kimalteli aamuauringossa, kun hyppäsimme pyörien selkään innosta puhkuen – edessä olisi reissun ensimmäinen laskupäivä.

”Varokaa haita!” huikkasin, kun laskimme alas koskematonta linjaa Vennspitzeltä. Se oli totuus – lunta ei vieläkään ollut tarpeeksi peittämään kaikkia kiviä, mutta se ei estänyt meitä nauttimasta reissun ensimmäisistä käännöksistä.

”Suoraan sanottuna paska lumi, mutta niin huippua päästä laskemaan!” Malva tiivisti fiilikset, kun pääsimme takaisin pyörille.

Hauskuudesta huolimatta todellisuus iski – edessä oli vielä 31 kilometrin pyörämatka seuraavaan majapaikkaan. Uupuneina ylitimme rajan Italiaan pimeässä, kaikki vaatekerrokset päällä, ja laskettelimme kohti Vipitenoa.

”En usko, että me jaksetaan tehdä tätä vielä seitsemän päivää putkeen,” Sami totesi, ja nyökkäsimme kaikki hiljaa. Opetus oli selvä.

Tuhdin illallisen äärellä päätimme jakaa loppureissun päivät selkeämmin kahden lajin kesken – jotta matkasta tulisi sujuvampi ja mikä tärkeintä, hauskempi.

”Ei voi olla totta. Onko tuo laskettelurinne?” Sami huudahti, juuri kun olimme selviytyneet suljetun reitin läpi, jossa oli satoja kaatuneita puita. Reittisuunnittelu talvisella pyöräretkellä oli aivan erilaista verrattuna tavalliseen pyöräretkeen. Ne mukavat, pienet soratiet, joita tavallisesti suosimme, olivat lumen peitossa tai niistä oli tehty hiihtolatua, joka oli muuttunut jäiseksi kevätsateiden myötä.

”Älä jarruta!” huusin, kun tasapainottelin jääkentällä, joka oli aiemmin toiminut hiihtolatujen pohjana. Selvisimme tästä pätkästä, mutta päätimme muuttaa loput reitistämme ja valita isompia teitä, jotta voimme välttää tällaiset yllätykset jatkossa.

Puskimme pyöriämme hiihtorinteessä, ja tuijotimme ensimmäistä Dolomiittihuippua horisontissa. 90 kilometrin matka Camping Sass Dlaciaan oli koko päivän projekti, mutta terävät vuorenhuiput vaaleanpunaisissa ja purppuran sävyissä tarjosivat lämpimän ja unohtumattoman tervetulon Dolomiiteille.

Seuraavana aamuna sateen ropina ei ollut yhtä tervetullut, kuin edellisillan purppurahuiput. Leirintäalue sijaitsi 1500 metrin korkeudessa, mutta se ei riittänyt muuttamaan sadetta lumeksi.

”Se on kyllä yleensä laskettavissa,” sanoin ja viittasin vasemmalla puolellamme olevaan huippuun, kun hiihtelimme kohti Lavarella nimistä vuoristomajaa. Vielä ennakoituakin huonompi lumitilanne sai meidät muuttamaan seuraavan päivän suunnitelmia. Lunta ei ollut tarpeeksi, jotta olisimme voineet lasketella suunnitellulla reitillä.

”Loput rinteestä on silkkaa jäätä tästä huipulle”, Malva sanoi. Viime yön lumisade oli tullut liian kovassa tuulessa, jotta lumi olisi tarttunut jäisille vuoren rinteille. Tämän talven avainsana oli ollut luovuus – löytää tapa nauttia olosuhteista, vaikka ne eivät olisikaan täydelliset.

Katseltuamme ympärillemme huomasimme mielenkiintoisen pienen kulmauksen ja lumiselta näyttävän kuopan, johon päätimme lähteä hiihtämään. ”Go Girls!” Sami kirjoitti lumeen, kun Malva ja minä nousimme kohti kulmauksen huippua. Tuuli oli viileä, mutta aurinko paistoi, kun laskimme alas.

”Ei täydellistä, mutta paljon parempaa kuin odotin,” sanoin tyytyväisenä päivän päätteeksi. Laskeva aurinko värjäsi terävähuippuiset vuoret lämpimillä sävyillä antaen loppuhuipennuksen upealle päivälle vuorilla.

“Minulla on vähän heikko olo” Malva sanoi, kun Dolomiittien korkein huippu, yli 3000 metriä merenpinnan yläpuolella, katseli meitä. Nousu, joka oli kuuluisa maantiepyöräilijöiden keskuudessa, oli meillä kolmella vielä edessä – eikä helpotusta tarjonnut pyörien 40 kilon kuorma lasketteluvälineitä.

“Kaksi kilometriä tunnissa,” Sami nauroi ääneen katsoessaan kelloaan ja huomasi meidän etenemisvauhtimme.

“Mutta katso tuota,” sanoin ihmetellen ja osoitin Marmoladaa, jonka majesteettiset huiput olivat peittyneet tuoreeseen lumeen. Siinä hetkessä kaikki tuntui hyvältä, jopa yhdeksän päivän hiihtomatka pyörällä.

Näimme tuoreen lumen Dolomiittien kuningattarella ja tiesimme, että sen huipulle pääsi hissillä. Päätimme palkita itsemme ja maksimoida ajan, jonka viettäisimme laskemalla alas, sen sijaan että käyttäisimme sen kiipeämiseen. Olihan tämä kuitenkin meidän viimeinen laskupäivä tällä reissulla.

“Tämän takia me teemme tätä!” huudahdin iloisesti. Löysimme koskematonta lunta kallioiden välistä ja hauskoja käännöksiä muiden jälkien lomasta. Kirkas auringonpaiste ja upea Dolomiittien vuorten värittämä maisema helli meitä.

Isot hymyt kasvoillamme pakkasimme sukset pyörien kyytiin ja pyöräilimme lyhyen alamäen seuraavaan majoitukseen – vain huomataksemme, että olimme varanneetkin majoituksen toisesta majapaikasta Marmoladan toiselta puolelta.

Edes tämä pieni kömmähdys ja ekstrakilometrit eivät pilanneet fiilistämme sinä päivänä; jatkoimme matkaa seuraavaan kylään ja varasimme uuden paikan sieltä.

Dolomiittien viimeiset mahtavat huiput ympäröivät meitä, ja auringon lämmitti entistä enemmän, kun suuntasimme kohti viimeistä määränpäätämme, Lago di Gardaa. Pian ainoa muisto lumesta ja talvesta olivat sulavat maastohiihtobaanat. Kulkiessamme italialaisten viinitarhojen ohi, tunsimme itsemme kevyiksi ja rentoutuneiksi, riisuimme muutaman kerroksen vaatetta ja juttelimme paikallisten pyöräilijöiden kanssa, jotka ohittivat meidät. Tiesimme, että olimme lähenemässä loppupistettämme.

Olipa se sitten myötätuuli tai tieto siitä, että pääsisimme pian aavaamaan kuohuviinipullon, viimeiset kilometrit Riva del Gardaan sujuivat vaivattomasti.

“Me oikeasti tehtiin se,” Sami huudahti avatessaan kuohuviinipullon ja suihkuttaessaan sitä minun ja Malvan päälle.

“Ja se ei ollut pelkkä kärsimysnäytelmä,” sanoin, kuohuviinin kupliessa suussani.

Yhdeksän päivän reissusta, joka yhdisti kaksi lempilajiamme, tuli kaunis sekoitus hikeä, naurua, jäätä, lunta ja ystävyyttä.