Moni meistä haaveilee elämästä vuorien ja merten välissä. Tässä blogissa Sanna Kaivantola, ulkoilmaelämästä nauttiva outdoor-harrastaja kertoo kuinka löysi kodin upeiden vuoristomaisemien ja meren välistä Norjan etelärannikolta. Muutama vuosi sitten sattunut lumivyöryonnettomuus oli pysäyttävä kokemus ja sen myötä Sanna oppi entisestään arvostamaan luontoa ja sen voimaa. Tällä hetkellä pian tuleva äiti odottaa jo innolla seikkailuja maaliskuussa syntyvän esikoislapsen kanssa.

Moi Sanna! Ihan mahtavaa, että saamme kuulla outdoor-elämästäsi Norjassa. Kertoisitko hieman tarkemmin itsestäsi, missä kotisi on ja mistä olet lähtöisin?

Olen ulkoilmaelämästä ja luonnosta nauttiva jokapaikan ja “monen lajin peruna” (jostain syystä “jokapaikan höylää” kutsutaan täälä Norjassa “perunaksi”…). Synnyin 80-luvun lopulla Lapin pääkaupungissa Rovaniemellä, josta monen mutkan ja elämän saattelemana päädyin Pohjois-Norjan kautta nykyiseen kotikoloon Norjan etelärannikolle, kuuluisan graniittikallion ‘Preikestolenin’ kupeeseen.

Lukijoita varmasti kiinnostaa miten päädyit Norjaan asumaan?

Lyhyehkösti selvennettynä; aikuistumisen kynnyksellä levottomat jalat alkoivat viedä minua ja lautabägiäni poispäin tutusta ja turvallisesta pikkukaupungista kohti tuntureita ja Helsingin hulinaa. Vuosien pääkaupungin ja tuntureiden välillä seilaamisen jälkeen päädyin vihdoin ensimmäistä kertaa vuorille. Täyteen pakatun kimppakyytiauton huristaessa Norjan rajan yli ja Lyngenin niemimaan siintäessä silmissä, mieleeni juolahti heti aatos, “Miten ihmeessä en ole päätynyt tänne jo vuosia sitten?”.

Seilaaminen jatkui tuntureiden, Helsingin ja Norjan välillä, mutta matkan varrelle mahtui myös useita pidempiä reissuja Alppeja tutkiskellen ja eräs Kanadan reissukin. Reissu toisensa jälkeen vuoret jatkoivat sydämeni valloittamista, ja päätin järjestää asiat siten, että arkielämä vuorten juurella pääsisi toteutumaan. Paikaksi valikoitui lähtemättömän ensivaikutuksen tehnyt Lyngenin vuoristo. Upeat massiiviset vuoret ja maagiset vuonot ja vain kivenheiton päässä Suomen rajasta, mikäs sen parempaa!

Erilaisten sattumien saattamana päädyin sekä töihin että asumaan Magic Mountain lodgelle, joka onkin monelle Lyngenin ystävälle tuttu paikka. Norjan kieli ei alkuun sujunut, mutta ei se ollut ongelma sillä erilaiset sesonkityöt turismin parissa riittivät kattamaan pienet kulut. Koronan iskiessä Norjaan alkoivat työt turismin parissa kuitenkin vaikuttamaan hyvin epävarmalta ja asialle oli tehtävä jotain. 

Suomeen paluu ei tuntunut mieluisalta vaihtoehdolta, joten oli opittava norjan kieli työpaikkavalikoiman laajentamiseksi.

Lyngenin elämä alkoi asettua taas aloilleen ja yllättäen tapasin myös nykyisen elämänkumppanini, Kjetilin. Fiksu ja filmaattinen etelänorjalainen hurmasi luontotietämyksellään eikä suksien tai minkään muunkaan ulkoiluvälineen hallinnassa ollut moitittavaa.

Asuttuamme vuoden verran saman katon alla Lyngenissä, Kjetil alkoi puhua haaveistaan kokeilla taas elämää kotikonnuillaan Stavangerin seudulla, minut mukaan lukien. Viihdyimme molemmat erittäin hyvin pohjoisessa, mutta jotenkin aloin tuntea jaloissani taas uusien seikkailujen kutsun ja ilmoitin: “mikäs siinä, lähdetään kokeilemaan!”. Koeaika on venähtänyt jo parin vuoden mittaiseksi ja ajoittaisesta pohjoisen kaipuusta huolimatta ostimme jopa talon täältä etelästä juuri! Joten tälle tielle levottomat jalkamme ovat toistaiseksi rauhoittuneet.

Lumilautailua ja laskettelua olen harrastanut ihan pienestä asti ja ne ovat säilyttäneet asemansa lempiharrastuksina vuodesta toiseen. Siinä sivussa murtomaahiihto on pysynyt rinnalla lähes syntymästä saakka, mutta siihen olen ihastunut todella vasta aikuisiällä. 

Koin vuosia, että indentiteettini reissaavana vapaalaskijana oli erittäin vahva ja myöhemmin pohjoiseen asettuessani minut liitettiin kuin osaksi Lyngenin vuoria. Sielultani tulen varmasti aina olemaankin vapaalaskija, joka viihtyy parhaiten splitboardin päällä kavuten omin voimin vuorelle ja löytäen sieltä mieluisan linjan alas. Viime vuosina reissailun jäätyä vähemmälle, sekä muiden elämänmuutosten myötä, olen löytänyt mielenrauhaa keskittymällä enemmän muihinkin lajeihin.

Myös juoksu ja pyöräily ovat olleet kuvioissa enemmän tai vähemmän aina, mutta niistä olen saanut huomattavasti enemmän iloa irti löytäessäni Norjan monipuolisille poluille!

Kiipeily oli kuin rakkautta ensi kosketuksella. Aloitin kiipeilyn muistaakseni ulkokallioilla Suomessa kavereiden johdatuksella. Pikkuhiljaa löysin tieni myös vuorikiipeilyn pariin ulkomaan reissujen aikana. Kiipeily onkin pysynyt muiden lajien rinnalla itselle mieluisana voimatreeninä sekä omien rajojen koettelulajina!

Etelä-Norjaan muuton seurauksena olen ottanut haltuun taas uuden lajin, vapaasukelluksen. Merenpinnan alla piilee aivan mielettömän mielenkiintoisia aarteita ja elämää! Ja mikäs sen parempi tapa tutkailla niitä kuin sukeltaa pinnan alle.

Mikä tahansa laji, johon liittyy jonkinlainen lauta saa myös sydämen sykkimään. Monenlaista lautaa on tullut haalittua autotalliin vuosien varrella ja kaikkia niitä tulee käytettyäkin fiiliksen ja sesongin mukaan.

Elämä vuorien ja meren välissä on monipuolista ja jännittävää, kuten mainitsemieni harrastusten perusteella voi varmaankin kuvitella 🙂

Miten liikkuminen ja luonto Norjassa eroaa Suomen mahdollisuuksista?

Arkinen iltapäivälenkki Norjassa tarkoittaa minulle usein kipaisua jollekin lähivuoren harjanteelle tai huipulle, mistä aukeaa upeat näkymät. Suomessa kaipasin jyrkempiä ja jännittävämpiä mäkiä sekä merta, joita Norjassa on riittämiin. Nykyään kaipaan ajoittain Suomen tasaisia neulaspolkuja, avaraa tunturimaisemaa sekä kesäistä järven ja rantasaunan tunnelmaa.

Hienoin kokemuksesi vuorilla? Mikä on upein paikka, jossa olet seikkaillut?

Mahdotonta valita yhtä ainutta paikkaa, jonka voisin sanoa olleen kaikista upein. Kaikissa vuoristoissa on oma charminsa ja kaikista paikoista on jäänyt mieleen unohtumattomia elämyksiä. Mutta jos nyt joku täytyisi valita niin kyllä tämä Norja hurmaa monipuolisuudellaan kerta toisensa jälkeen! 

Olo on kotoisimmillaan keväisillä Norjan vuorilla merimaiseman kera, erityisesti toukokuiset yöttömien öiden laskut ovat jääneet maagisina mieleen. Parhaimpina puuteripäivinä Norjassa voi myös hyvinkin kuvitella olevansa esimerkiksi Japanissa! (En tosin ole koskaan itse Japanissa ollut..)

Jouduit muutama vuosi sitten vakavaan lumivyöryonnettomuuteen. Mitä tarkalleen tapahtui? 

Siitä tulee nyt kolme vuotta, kun onnettomuus osui kohdalleni. Muistan tuon päivän kuin eilisen ja se herättää paljon tunteita pintaan. Onneksi en enää vaivu niin synkkiin ajatuksiin kuin ensimmäisen vuoden aikana onnettomuutta käsitellessäni.

Se päivä kirjaimellisesti sokaisi kauneudellaan. Surkean sateisen, jäisen ja myrskyisän kaamos tammikuun jälkeen oli koittanut viimein helmikuu. Aurinko nousi taas horisontin yläpuolelle, ilma viileni ja uutta lunta tuprutti päivä toisensa jälkeen. Pitkä ja poikkeuksellisen synkkä kaamos oli vihdoin ohi ja oli taas helpompi hengittää.

Helmikuun 11. valkeni kirkkaana ja uusi lumi kimmelsi satumaisesti. Lähdimme niin sanotulle tutulle takapihan retkelle tutulla retkiseurueella, me kolme kokenutta vapaalaskun harrastajaa + koirani.

Paikallisina meillä oli varsin kattava käsitys koko talven sääolosuhteiden vaihteluista ja tiedostimme erittäin hyvin vallitsevan tilanteen lumipakan suhteen. Retkeä suunnitellessa otimme mielestämme kaiken huomioon ja teimme havaintoja lumesta myös retken aikana. Kaivoimme lisäksi lumikuopan ja tutkimme lumen kerroksia ja koostumusta. Alkukaudesta asti piinannut pysyvä ja laaja heikko kerros oli edelleen paikallaan.

Kaikesta valmistautumisesta, avoimesta keskustelusta ja riskien tiedostamisesta huolimatta päädyimme laskemaan suunnitelman mukaisesti tutun ja Lyngenin mittakaavalla pienehkön mäen, jossa tuona kyseisenä päivänä piili paljon odotettua suurempi vaara.

Yksinkertaistettuna, tuuli oli ladannut laskemamme rinteen laitaan arvioitamme paksumman kerroksen lunta. Loivinta linjaa ensimmäisenä laskeneet ystäväni eivät onnistuneet vaikuttamaan kerroksiin riittävästi, jotta seurauksena olisi ollut hallitusti laukaistu vyöry. Sitten oli minun ja koiraystäväni vuoro. 

Ennen laskua piinannut merkillinen jännitys kaikkosi mielestäni aurinkopuuterin pöllytessä kasvoillani sekä nähdessäni jälkeäni pitkin onnellisena kirmaavan koiran perässäni. Lasku tuntui epätodellisen upealta, huusin pitkästä aikaa onnesta ja hymyilin niin, että suu täyttyi puuterista laskiessani muiden ohi hieman heidän alapuolelleen metsän laitaan. Pysähdyttyäni mielestäni melko turvalliseen paikkaan huokaisin vielä onnesta ja me kaikki hiljaa ihailimme koiraa, joka edelleen uskollisesti seurasi laskujälkeäni.

Sitten tapahtui jotain, mitä emme myöskään meinanneet uskoa todeksi. Paksu lumipakka alkoi halkeilla viereisellä jyrkemmällä osuudella ja näyttää kuin valtavalta hämähäkin seitiltä, juuri koirani yläpuolella. Valtava lumimassa lähti liikkeelle, valuen kohti loivempaa linjaa ja jälkiämme, hurjaa vauhtia. Huusin koirani nimeä, mutta turhaan. Sekunneissa lumimassa oli nielaissut koirani näkymättömiin ja siinä samassa tajuan sen olevan mahdollisesti matkalla meitäkin kohti. Varmuuden vuoksi lähdimme kaikki siirtymään sivulle, pois päin yläpuolelta vyöryvän lumimassan alta.

Arvioimme kaikki seisoneemme tarpeeksi kaukana vyöryväylästä, mutta vyöryn massiivisuus ja voima sai sen jakautumaan ikään kuin kahteen aaltoon, joista pienempi matkasikin minua kohti. Lumilauta jaloissa ja sauvojen ollessa repussa en ehtinyt kerätä tarpeeksi vauhtia, jotta olisin päässyt riittävän kauas vyöryn tieltä. Yllättävän nopeasti matkustinkin jo aallon mukana kohti vaivaiskoivuja ja matkan aikana haroin lunta niin kovaa kuin käsistäni kykenin. Onneksi puut joita matkan varrella tapasin olivat melko hentoisia ja lumi oli kevyttä. Vyöryn pysähdyttyä tajusin kuitenkin olevani täysin lumen alla. 

Onnekseni näin hieman valoa kasvojeni edessä ja sain kaivettua käteni esiin sekä putsattua lumen kasvoiltani. Samassa kuulinkin ystävieni huutavan nimeäni ja lähestyvän piipparin piipityksen. Apu oli lähellä ja myös erittäin tarpeellinen, jotta saimme ankkurina toimineen lumilaudan ja jalkani kaivettua esille syvältä lumihangesta.

Syvästi järkyttyneenä, mutta hetkeäkään epäröimättä ilmoitin ystävilleni haluavani vain pois vyörypaikalta. Olin aivan varma, että koira on mennyttä, eikä meillä ole mitään mahdollisuuksia löytää häntä ennen kevättä tai jopa kesää. Olin oikeassa.

Se mikä tai kuka vyöryn lopulta laukaisi ei mielestäni ole yhtä oleellista kuin fakta, että erityisesti arktisilla alueilla vapaalasku vaatii malttia ja oikeiden arvioiden tekoa usein lähes järjen lähtöön saakka.

Todella hurjaa ja varmasti hyvin pysäyttävä kokemus. Miten tapahtuma on vaikuttanut sinuun ja liikkumiseen luonnossa?

Sanoisin, että olen saanut entistä enemmän malttia valintojen tekoon ja toimintaani onnettomuuden seurauksena. Uskallan myös haastaa muitakin arvioimaan valintojaan laajemmalla näkökulmalla. Aktiivisimpien vuorilla liikuttujen vuosien aikana olen ehtinyt nähdä ja kuulla useasta muustakin onnettomuudesta, joista jokainen kyllä pysäyttää pohtimaan, mitkä ja kuinka suuret riskit elämässä ovat ottamisen arvoisia. Toki ihan kotona olemisessa ja autolla ajamisessakin on riskinsä ja juuri sen vuoksi en ole lopettamassa vuorilla liikkumista, josta saan erityisen paljon nautintoa ja jännitystä elämääni.

Huh, traaginen kokemus, joka opettaa ja laittaa analysoimaan riskejä ulkona liikuttaessa entistäkin tarkemmin. Kiitos, kun halusit jakaa tämän kanssamme!

Asiasta toiseen, ja ihanaan iloiseen uutiseen! Olet tulossa äidiksi ihan kohta – onneksi olkoon! Millaisia ajatuksia äidiksi tuleminen herättää? Luuletko, että se tulee muuttamaan harrastuksiesi luonnetta tai riskinottokykyä?

Kiitos <3  Ajatukseni mahdollisesta äitiydestä ovat kypsyneet pikkuhiljaa viime vuosien aikana. Alan mielestäni olla erittäin kypsä ottamaan vastuuta koiran lisäksi myös ihmislapsesta. Toki lapsen kasvattamisen tuomat haasteet ja huolet myös jännittävät ja aivan varmasti tulen stressaamaan oikeiden valintojen tekoa lapsenkin kasvatuksessa. Uskon kuitenkin, että lapsemme pääsee näkemään ja kokemaan kanssamme paljon ja monipuolisesti luonnossa liikkumisen riemua!

No aivan varmasti! Olet varmaankin jo miettinyt tulevia seikkailuja lapsesi kanssa?

Tällä hetkellä en paljoa muuta mietikään kuin kuinka mahtavaa tulee olemaan ottaa oma lapsi mukaan seikkailuille ja erityisesti kokea arjen lähiympäristön pienetkin retket suurina seikkailuina!

Ja myös aivan uusin silmin! Kertoisitko vielä lopuksi, millainen on lempipäiväsi taivasalla?

Telttareissut syvällä suurten vuorten välisissä laaksoissa puhelinyhteyksien ulottumattomissa ovat kaikesta säädöstä ja valmistautumisstressistä huolimatta antoisinta aikaa taivasalla! Rakastan tutkia uusia paikkoja ja ottaa etäisyyttä nykypäivän vouhotukseen ja jatkuvaan saatavilla olemiseen.

Kaiken kruunaa oma huskyni Hulda, joka auttaa pulkan vedossa ja nauttii yhtälailla lumisista seikkailuista kuin minäkin!

Sannan seikkailuita voit seurata Instagramissa @snannatur